Reko Lundán – tilaisuus

Hilkka Eklund, soome teatrikriitik

Ettekanne Tartus Vanemuise teatris toimunud Lundáni-seminarilt

Teatterikorkeakoulun entinen rehtori, näytelmäkirjailija, kääntäjä ja dramaturgi Lauri Sipari muisteli Teakin julkaisussa, miten Reko Lundán pyrki Teatterikorkeakouluun opiskellakseen kirjoittamista. Siparin mukaan teatteri tuli kylkiäisenä. Siparille Lundán oli kirjailija.

Kun katsoo Reko Lundánin työhistoriaa, huomaa, että kirjailemisen lisäksi hän on ollut teatterissa myös dramaturgi, ohjaaja, lavastaja, jopa pukusuunnittelija.

Keskustellessaan vuotta ennen kuolemaansa Virossakin tunnetun Kristian Smedsin kanssa klassikoiden ohjaamisesta nykyaikana Reko Lundán luonnehti itse: ”Olemme molemmat opiskelleet näytelmäkirjailijoiksi. Ainakin oma identiteettini on juuri nyt voimakkaammin kirjailijan kuin ohjaajan.”

Lundan kirjoitti näytelmien ohella myös pari romaania, joista Ilman suuria suruja oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin. Reko ja Tiina Lundán toivoivat luettavan romaanina myös heidän viime syksynä ilmestynyttä Viikkoja, kuukausia –kirjaansa, jossa Aki- ja Minna –nimiset henkilöt kirjaavat erään sairaskertomuksen; Aki ja Minna ovat tuttuja myös näytelmistä ja heidät tavataan todennäköisesti myöhemmin tänä iltana.

Parin ensimmäisen, Teatterikorkeakoulun opinnäytteenä syntyneen näytelmän jälkeen Kom-teatteri tuli Lundánin kotiteatteriksi. Muutamat alkutaipaleen näytelmät saivat tosin kantaesityksensä Suomen suurimmissa teattereissa Kansallisessa ja Helsingin kaupunginteatterissa. (Ettemme harhaan kääntyis 3.12. 1996, Kolme miestä venettä vailla 27.11.1997). Kansallisteatterin kirjailijaksi hän palasi parin näytelmän osalta vielä 2000-luvun puolella. (Ihmisiä hyvinvointivaltiossa 3.12.2003 ja viimeiseksi jäänyt näytelmä Kutsumattomia vieraita 8.3.2006)

Kansallisteatteriin hän ohjasi myös suuren osan klassikko-ohjauksistaan.

Lundán lienee ollut Teatterikorkean dramaturgian mallioppilas. Päättelen sen siitä, että Teatteri-lehden (4/1994) julkaiseman Raivoavan enkelin syli –lopputyönäytelmän saatteena kirjailija pohti onko katharsis poistettavissa. Nuori draama –lukuteatterisarjassa keväällä 1994 esitelty näytelmä kertoo teatteriryhmästä, joka kutsutaan esiintymään keisarin eteen. Ryhmä yrittää esittää Aiskhyloksen Agamemnonia mahdollisimman aidosti.

Itse asiassa tragedian olemuksen tutkiminen tuotti kaksi näytelmää, sillä perusnäytelmä sisälsi alun perin kaksi tarinaa. Niistä toinen tapahtui Englannissa, jossa poliisi yrittää suojella kaksivuotiaan pikkulapsen surmanneen kymmenvuotiaan vanhempia vihaisen väkijoukon lynkkaukselta. Tästä tarinasta kehittyi erillinen, Suomeen siirretty näytelmä Rosvot ja poliisit, jonka Lundán ohjasi Helsingin kaupunginteatteriin marraskuussa 1994.

Raivoavan enkelin syli –näytelmässään Lundán sanoo hakeneensa älyllistä katharsista. Väkivaltaa ei näytetä. Murhaa ei hänen mukaansa kannattanut tuoda lavalle vaan tehdä se lavan takana, koska ihmisen mielikuvitus on niin suuri.

Aristoteleen Runousopin käsitteiden pohtiminen oli Lundánin mukaan tärkeää, kun oli valmistumassa näytelmäkirjailijan ammattiin.

Pohdinnan tuloksena saatiin keväällä 1995 lukea Teatteri-lehdestä monisivuinen artikkeli otsikkonaan ”Kohti tärkeää teatteria”. Vuotta aikaisemmin maisteriksi valmistuneen kirjailijan mukaan jotkut näytelmäkirjailijat eivät liikoja mieti draaman teoriaa, sillä nämä pystyvät häntä paremmin sietämään kaaosta. Hänen ”eräässä hahmotuksessaan draaman teoriasta” aika ja paikka ovat sidottuja. ”Draaman peruskäsitteet ovat lopulta niin yksinkertaiset, että jokainen kirjailija muokkaa ne uusiksi joka näytelmässään”.

Lundán käy artikkelissaan huolellisesti pohtien läpi draaman elementit ja tulee pohtiessaan paljastaneeksi monipuolisen lukeneisuutensa. Maailman draamakirjallisuuden jättiläisten lisäksi artikkelissa kulkee silmien ohi pienempiä profeettoja Pentti Saarikoskesta Quentin Tarantinoon.

Lundánin mielestä jämäkimmän määritelmän teatterille on antanut aikanaan kovinkin kiistelty Jussi Parviainen: ”Ihminen puhuu toisille ihmisille siitä, mistä oikeasti on kysymys.”
”Parviaisen teatterissa dramaturgian tehtäväksi jää jäljittää sitä mistä oikeasti on kysymys sekä missä järjestyksessä se puhutaan. Toisin kuin esimerkiksi viihdeohjelmissa, teatterissa dramaturgian tärkein tehtävä ei ole tehdä esityksestä mielenkiintoista. Tärkeintä on välittää merkityksiä.”

”Sosiaalinen omatunto, perusteellinen taustatyö, taiteilijan vastuu mainittiin ja tullaan mainitsemaan Rekon yhteydessä. Tärkeitä asioita, mutta vain totuuden osasia. Luettujen tutkimusten ja raporttien määrä ei tee kirjailijaa, vaan lukemisen tapa. Edellinen, kuten korostunut velvollisuudentuntokin, liittynee yhteiseen perintöömme, protestanttiseen työmoraaliin, jälkimmäinen on taiteilijan yksityisintä omaisuutta”, luonnehti Lauri Sipari entisen oppilaansa toistakymmentä vuotta kestänyttä uraa.

Viime syksynä muutkin Lundánille muistokirjoituksia kirjoittaneet muistivat hänen yhteiskunnallisen vastuuntuntonsa. Ja vastuun teatterista. Tässä mielessä Lundán ja hänen kurssitoverinsa Juha Lehtola kulkivat yhtä jalkaa. Vielä vuoden 2002 syksyllä he lähettivät Teatteri-lehden (7/2002) välityksellä suomalaisille teatterinjohtajille avoimen kirjeen otsikkonaan Teatteri tukehtuu viihdemössöön. He olivat huolissaan hukkuuko taide viihteen ja tähtien varaan rakennetussa teatterissa, jossa ohjelmistot laaditaan vain katsojamääriä varmistellen.

Lehtola ja Lundán totesivat syksyllä 2003 radio-ohjelmassa, että teatteri, toisin kuin kirjallisuus tai elokuva, on nopea väline reagoimaan maailman tapahtumiin. ”Varsinkin jos kirjailija vielä ohjaa, pystytään ottamaan käsittelyyn asioita, jotka tapahtuvat nyt. Ehkä ne katoavatkin nopeasti, mutta niinhän käy teatterille yleensäkin.”

Pirstaleisessa maailmassa he arvelivat ihmisen tulevan ensin apaattiseksi. Siitä seuraava aste on absoluuttinen paha, joka syntyy näistä olosuhteista.

”Kun ihminen käy läpi apaattisuuden, luovuttamisen, jossain kohtaa hän luovuttaa myös itsestään, omasta eettisestä rakennelmastaan. Hänestä tulee ihanteellinen markkinatoimija, koska hän ei sekoita tunteita tähän omanvoitontavoittelunsa maksimointiin.”

Tällainen ihminen alkaa kurssitoverusten mukaan tehdä pahoja tekoja tullakseen näkyväksi. ”Se on rinnakkaista sille, että voi tulla kuuluisaksi satuttamalla itseään televisiossa. Näkyväksi tulemisen tapa voi olla hyvin kummallinen.” Tällaiseen ihmiseen mikään ei tartu, mikään suhde ei tunnu tärkeältä, tällainen ihminen toimii huvittaakseen itseään. ”Ihminen ei uskalla ottaa riskiä esiintyä aitona itsenään. Leikin kautta pääsee myös pakoon.”

Tässä vaiheessa kysytään mitä kirjailijan on tässä tilanteessa tehtävä, onko hänen otettava kantaa.

Reko Lundánin ehdoton kanta oli, että jokainen taiteilija taaplaa tyylillään. Varsinkin teatterissa taiteilijalla on kaksi suuntaa: toinen on yhteisöä jakava, yhteisöä heijastava. Ja toinen on ihmisen suhde ylöspäin, siis se, miten hän ratkaisee sen, että elämä on rajallinen tai sen, että se ei ole rajallinen vaan suhteessa ikuisuuteen. ”Jotkut teokset jakavat enemmän suhteessa yhteisöön ja nykyhetkeen. Ne ovat hyvällä tavalla käyttödraamaa, hetkessä kiinni, hetken perhosia. Aion jatkossa tehdä sekä näitä hetken perhosia että toivottavasti taiteen ikuiseen kysymykseen, kuka minä olen ja miksi olen olemassa ja keitä nuo muut ovat vastaavia näytelmiä. Emme voi syyllistää niitä jotka käsittelevät sitä, että vesi tippuu katosta ja miten sen kuvaisi haikun kautta. Se on yhtä tärkeää taidetta kuin mikä tahansa muu.”

”Yksinkertaisen taidekäsitykseni mukaan taiteen tehtävä on kommunikoida jotain sellaista joka ei ole muuten kommunikoitavissa. Tehdä näkyväksi se, mikä ilman minua ei tulisi näkyväksi”, pohti Lundán syksyllä 2003.

Paria ensimmäistä Komissa synnytettyä näytelmäänsä hän itse luonnehti sanoin ”bad-written”, ehkä viitaten siihen, että Komin konkarit muokkasivat harjoituksissa käsikirjoituksen esitettävään kuntoon.
(Budapest Bengal Tigers 7.2.1996, Aina joku eksyy 28.10.1998)

Aina joku eksyy on kiertänyt sittemmin ainakin puolessa tusinassa suomalaisteatterissa. Eikä se liene ihan tuntematon myöskään Virossa. Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä ajoittuvat Ilman suuria suruja –romaanin jälkeiseen aikaan. Aina joku eksyy –näytelmässä kurkotutaan viisikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvulle. Sen keskushenkilö on Hanna, jonka eri ikä- ja alkoholismivaiheita esittivät kantaesityksessä Saara Pakkasvirta ja Sari Mällinen.

Aina joku eksyy on 30 kohtauksen traaginen komedia. Isä joutuu kaksosten yksinhuoltajaksi, koska urheileva äiti on aina jossain muualla, pettämässä itseään ja alkoholisoitumassa. Äitiä kaivanneiden sisarusten katkeruus purkautuu vasta aikuisena sairaalassa, jonne äiti on joutunut aivoverenvuodon jälkeen hourailemaan.

En tiedä miten suuri osuus näyttelijöillä oli lopulliseen, painettunakin ilmestyneeseen tekstiin. Kollega Soila Lehtosta huvitti eteläiseen Hämeeseen sijoittuvan näytelmän kieli: ”Eikä vain murteen vuoksi. Koominen dialogi, joka onnistuu olemaan aavistuksen katsojasta edellä niin että komiikka ei synny taaksepäin palaavasta alleviivaamisesta vaan puolisekuntia myöhemmin tapahtuvasta katsojan oivalluksesta.”

Lauri Sipari oli osunut näkemään Aina joku eksyy –esityksen myös Rovaniemellä talvella 2005: ”Lapset äidin typötyhjässä asunnossa, vakuuttamassa isille miten kivaa Lintsillä olikaan, sisarusten välillä sairaalassa leimahtava riita. Kohtausten mahdollinen elämäkerrallinen pohja lakkasi kiinnostamasta kokonaan, lakkasipa itse kirjailijakin. Sen sijaan maistelin salaista kollektiivista ylpeyttä siitä, että teatteri pystyy tällaiseen. Niin vahvana huokui yleisöstä tunne, että nyt ollaan jonkin todellisen ja kaikkia koskevan äärellä. Ja hyvä niin.”

Komissa Lundánin itsensä ohjaamana keväällä 2001 ensi-iltaan tulleessa Teillä ei ollut nimiä –näytelmässä seurataan Rinteen perheen tarinaa avioeron jälkeen kahdeksankymmenluvulla. Risto-isä tuo Eronneiden kerhosta Jutan, jonka läsnäolo sekoittaa perheen elämän. Komin esitys alkoi kepeästi ajan nuorisomuodilla ja kalustuksilla hullutellen, mutta niin esityksen karnevalistisuus kuin Rinteen kaksosten lapsuuskin leikataan poikki.

2000-luvulla Lundán tiukensi yhteiskunnallista katsettaan. Sekä neljäs Komissa nähty kantaesitys Tarpeettomia ihmisiä (8.10.2003) että Kansallisteatterin Ihmisiä hyvinvointivaltiossa (3.12.2003) olivat myös yleisömenestyksiä. Kom kiersi esityksellä ympäri maata, ja sen karu ”tapahtumaton” toteavuus oli tunnistettavissa. Matti Ijäs ohjasi siitä myös tv-näytelmän.

”Tarpeettomia ihmisiä tein kamarinäytelmäksi, jossa on muutama henkilö, rajattu aika, rajattu ongelma – siis tyyliin, jonka Ibsen kehitti huippuunsa. Nyt (2005) kirjoitan brechtiläistyyppistä priorisointinäytelmää, joka loppua kohti kääntyy tshehovilaiseksi. Samaa varkauttahan se on kaikki.” (Kutsumattomia vieraita).

”Saarikosken kuolematon ’Minulla menee huonosti. Kaikilla menee huonosti. Mutta joillakin menee hyvin’.”

”Jos ylärakenteesta tulee sellainen viesti, että nyt meidän on ehdottomasti vastattava verokilpailuun, koska muuten ihan kaikki työ lähtee täältä pois, niin sehän ei ole totta. Täytyy aina miettiä, kenen etujen mukaista on luoda tällaisia kriisejä. Näiden minun töitteni, Ihmisiä hyvinvointivaltiossa ja Tarpeettomia ihmisiä, niiden tarkoituksena on esittää myös niiden tarinoita, jotka eivät muuten näy. Jotka pitävät omaa verokapinaansa vähän eri paikassa kuin Sarasvuo.”

”Nyt puhaltavat sellaiset tuulet, että tuloerojen on annettava kasvaa. Nyt tulonjakomielessä, kun hyvinvointivaltiota puretaan hyvin voimakkaasti, pitää kysyä kuinka kevyet mullat ja kuinka helposti heitetään sille, jota on rakennettu pitkään. Kannattaako tämä rakennus hylätä sen vuoksi että talouspoliittinen tuuli on kääntynyt vähän toiseen suuntaan. On suuria syrjäytymisen ja periytyvän syrjäytymisen uhkakuvia. SAK:n ja muiden pitäisi sanoa, että työ on ihmisoikeus”, puheli Reko Lundán syksyllä 2003, jolloin Tarpeettomia ihmisiä ja Ihmisiä hyvinvointivaltiossa saivat kantaesityksensä.

”Apatia on tehokas keino hallita. Kun perhenäytelmä oli keskeinen 80-luvulla, niin nyt ei ole millään lailla sattumaa, että nyt kuvataan työyhteisöä. Työn merkitys on kasvanut niin valtavan suureksi, että kodin traumat ovat pieniä sen rinnalla, että saa pelätä työpaikkansa puolesta.”

”Nyt ollaan isolla vedenjakajalla. Kun Mauno Koivisto aikanaan kysyi onko meillä (maallamme) malttia vaurastua, niin nyt pitää kysyä Suomessa ja varsinkin maailmassa, onko meillä malttia jakaa vauraudestamme.”

Noihin aikoihin kurssitoveri Juha Lehtola oli kehittänyt itselleen myönteisen EU-kannan: ”Kun maailmaa johtavat hullut ja sekopäät ja päätäntävalta on hyvin hämärissä käsissä, niin huomasin, että minusta on tulossa todella apaattinen. Tein valtavan työn siihen, että minulla on nyt positiivinen EU-kanta.”

Virolaisilla ja suomalaisilla lienee ollut eri lähtökohta ja tulevaisuusnäky EU:hun ja Natoon liittyessään. Reko Lundán näki suurten uhkien alla maailmassa elettäessä, että Euroopassa kannattaisi turvata vanhanaikaiseen sivistykseen, suvaitsevaisuuteen ja toisten huomioon ottamiseen: ”Sen takia en Natoonkaan menisi. Mieluummin Eurooppa keskenään. Minä liityn Natoon sitten kun se on kulttuurikerho.”

Kun Ihmisiä hyvinvointivaltiossa –näytelmän kolmannessa kohtauksessa, toisen kohtauksen Kansalaisen ja Ekonomistin jälkeen ilmestyvät Suomussalmen Raatteen tielle Ali-Melkkilä-, Riikonen- ja Wegelius-nimiset roolihahmot, kulkee vähänkin Suomen asioista ja historiasta perillä olevien suomalaisten mielikuvissa tuhansien assosiaatioiden kirjo.

Kuten Lauri Sipari sanoi: ”Sosiaalinen omatunto, perusteellinen taustatyö, taiteilijan vastuu…”

Elinkeinohallituksen tiedotussihteerinä rahatalouden vapauttamisen, säännöstelyn purkamisen ja kilpailuyhteiskunnan saalistajien irti päästämisen läheltä seuranneenakaan en voi kuin ihailla sen oivalluksen määrää, jolla Lundán on hyvinvointivaltion pesänryöstön raa’asti kiteyttänyt.

Sipari sen sanoo: ”Ihmisiä hyvinvointivaltiossa –kabareen ilotulituksesta mieleeni jäi sittenkin päällimmäiseksi pienyrittäjä, joka lauloi ’Helvetti jäätyy’… Se on taidetta. Konkreettinen pohja – valtionvarainministerin lausahdus, devalvaatio, päälle rysähtävä valuuttalaina – ja kosminen yksinäisyys, joka hyytää katsomon.”

Siparin mukaan teatteri ja kirjoittaminen olivat Lundánille kertomisen, sanomisen keinoja. Rekon teatteri ei tehnyt Siparin mukaan muodon vallankumousta, eikä sisällönkään.

Tämä ilmeni myös Lundánin keskustellessa klassikko-ohjaustensa lähtökohdista toisen Teakissa koulutuksensa saaneen kirjoittajan, Kristian Smedsin kanssa. Luettuaan Kristian Smedsin Kajaanissa tekemän Kolmen sisaren käsikirjoituksen hän totesi heidän lähtökohtansa olevan täysin erilainen. Kun Smeds kirjoittaa klassikon päälle toisen, yleensä kansannäytelmänoloisen tekstin, varjeli Lundán alkuperäistekstiä omien sanojensa mukaan jopa liikaakin. ”Pidän siitä, että tulkinta ja kieli ovat ristiriidassa, jonka katsojat joutuvat ratkaisemaan.”

Ratkottavaa ja yleisöä jakanutta ristiriitaa syntyikin. Esimerkiksi Lokki (1999) oli sijoitettu Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä suomalaiseen nykymökkirantaan. Ainakin Vanja-enon esityksestä, jonka näin TTT:n Salmelaisen näyttämöllä kevättalvella 2003, riitti väliajalla pulinaa. Lieksalaisen kaupan lastauslaiturille sijoitettu esitys jakoi katsojat kuin veitsellä. Itse kuuluin sen innokkaisiin puolustajiin, vaikka kritiikissä rima olisi ehkä heilunutkin Kari Väänäsen Vanjan keihäällä soitetun ilmakitarasoolon kohdalla.”

”Pyrin seurustelemaan niin pitkään näytelmän kanssa, että alan ymmärtää sitä läpi epookin, kielen ja käyttäytymisen. Ihmiset eivät ole muuttuneet yhtä paljon kuin tavat. Jos Masha sanoo Vershininille, että ”älkää puhuko noin”, niin kyllä siinä on jo kättä hameen alla. Se vain on tehty kauhean siististi. ’Tai puhukaa sittenkin’”.

”Tšehovin havainnot ovat edelleen veitsenteräviä. Niitä tekstejä voi lähestyä eri kulmista. Voi tehdä kyläkauppoja, niin kuin omassa ohjauksessani Vanja-enossa. Tai Romppaisen sisaruksia Smedsin tapaan Kolmeen sisareen (Kajaanin kt), ja sekin on uskollisuutta kirjailijalle.”

Smeds ja Lundán olivat yksimielisiä, että Shakespeare on Suomessa pitkän rauhanajan vuoksi vaikea. Virossa on Neuvostoliiton miehityksen ja armeija-aikojen vuoksi helpompaa. Smeds ei olekaan herraan tarttunut, vaikka Kainuussa ollessa Kekkonen olisikin ollut varteenotettava tarjokas kuningasnäytelmässä käsiteltäväksi. Lundánkin oli miettinyt Kuningas Learia Kansallisessa ohjatessaan, miksi tuoda tämäkin tappaminen kaiken televisiotappamisen viereen.

”Shakespearen järkyttävän tarkka huomio on se, että kaikki ihmiset, kuninkaat ja narrit, ovat samalla viivalla yksinään märässä kylmässä metsässä. Learkin pitää viedä kurjimman kerjäläisen tasolle, jotta se tajuaa tulleensa koko yhteiskunnan läpi.”