Lintuun rakastuminen ei ole uskottavaa. Petr Zuskan tuore näkemys Joutsenlammesta
Lintuun rakastuminen ei ole uskottavaa. Petr Zuskan tuore näkemys Joutsenlammesta
”Joko olet ehtinyt tutustua Tarton iltaelämään? Emajoen rannalla tunnelma on lämpimillä ilmoilla aivan kuin festivaaleilla!” kysyn innoissani Tšekistä Tarttoon saapuneelta ohjaajalta ja koreografilta Petr Zuskalta, kun kävelemme Vanemuine-teatterin toimistopuolen läpi (keskustelu tapahtui toukokuisessa Tartossa, jossa ilmat olivat jo kesäisen lämpimiä – toim.). Petr Zuska tuli Vanemuineen ohjaamaan uutta balettia, joka saa ensi-iltansa syksyllä: kyseessä on tuore, jännittävä tulkinta Joutsenlammesta, joka kertoo tarinan sisällämme olevan valon ja pimeyden hyväksymisestä. ”Voi, en, sillä pitkien harjoituspäivien jälkeen istahdan Shakespeare-kahvilan terassille, juon kaksi olutta ja menen kotiin nukkumaan”, hän vastaa aluksi varovaisesti mutta kohta jo hymyillen.
Olet Vanemuinessa ohjaamassa toista kertaa. Ensimmäinen kohtaamisesi Vanemuinen balettiryhmän kanssa oli vuonna 2018, kun ohjauksesi Romeo ja Julia sai ensi-iltansa. Mikä sinua kiehtoi Vanemuinessa ja Tartossa niin, että päätit tulla tänne takaisin?
Tosiaan, ensimmäinen kokemukseni täällä oli Romeo ja Julia, mutta se ei ollut täysin uusi ohjaus, vaan se oli ensiesitetty jo vuonna 2013 Tšekin kansallisbaletissa Prahassa, jossa työskentelin silloin taiteellisena johtajana. Viisi vuotta myöhemmin Vanemuinen baletin johtaja Mare Tommingas tuli Prahaan katsomaan kyseistä balettia ja kutsui minut Tarttoon ohjaamaan sen uudelleen Vanemuinen ryhmän kanssa. Vanemuinen tanssijat tekivät todella hyvää työtä, kokemus oli uskomattoman positiivinen, ja myös Mare oli erittäin kannustava. Sain Vanemuinesta hyvän kuvan ja niin päätin tarttua Maren tämänkertaiseen tarjoukseen tuoda Tartossa lavalle uusi versio Joutsenlammesta.
Miksi päätit ohjata uuden version niin tunnetusta baletista? Miksi ei perinteistä Joutsenlampea?
Joutsenlampi on jännittävän tematiikkansa ja Tšaikovskin upean musiikin ansiosta todellakin yksi balettimaailman huipputeoksista. Mare kuitenkin toivoi jotakin poikkeuksellista, ei-klassista versiota. Siihen oli myös käytännön syy: Vanemuinen balettiryhmä ei ole tarpeeksi suuri. Toinen syy perustuu Romeoon ja Juliaan, sillä sen esityksen jälkeen Mare ymmärsi, että olen kykenevä tekemään hyvin poikkeuksellisia töitä. Niinpä minun versioni on tosiaankin erilainen, mutta en kuitenkaan ole ensimmäinen, joka on tehnyt kokeiluja tällä kuuluisalla baletilla, sillä esimerkiksi Mats Ek, John Neumeier ja Matthew Bourne ovat luoneet omat tulkintansa teoksesta. Joutsenlampi ei ole koskematon, vaan se on avoin kaikenlaisille lähestymistavoille. En ole ensimmäinen, joka pyrkii toteuttamaan omaa näkemystään, enkä toivottavasti myöskään viimeinen!
Olen aina ollut sellainen taiteilija, joka pitää työssään tärkeänä toteuttaa omia visioitaan, mutta kun ryhdyn työstämään maailmankuuluja materiaaleja, pyrin aina kunnioittamaan teokset luoneita säveltäjiä ja neroja mutta samaan aikaan haluan kuitenkin omasta puolestani antaa jotakin uutta ja tuoretta. Haluan pureutua alkuteosten syvyyksiin voidakseni löytää jotakin, joka puhuttelee minua, löytää tarinoiden mystiikan. On tärkeää tuoda nämä kuuluisat tarinat lähemmäksi tämän päivän katsojaa, jotta niihin voitaisiin suhtautua sekä rationaalisesti että emotionaalisesti. Klassisten versioiden kohdalla se voi joskus olla hankalaa.
Minua ei kiinnosta ohjata Joutsenlampea sillä tavalla, kuin se tehtiin 140 vuotta sitten, koska en ole ohjaajatyypiltäni entistäjä tai rekonstruoija. Minulla ei varsinaisesti kuitenkaan ole mitään kuuluisien balettien perinteisiä ohjauksia vastaan: 90 % omasta urastani on kulunut klassisissa balettiryhmissä tanssien ja koreografioita luoden. Perinteinen tausta on tärkeä, ja sen estetiikka on miellyttävää, mutta minulle luojana perinteiset versiot tuntuvat liian loppuun tehdyiltä. Kun katson kuuluisan taiteilijan maalausta, arvostan suuresti hänen tekemäänsä työtä, mutta jos alkaisin maalata itse, en yrittäisi kopioida hänen töitään. Jokainen taiteilija on loppujen lopuksi yksilö.
Mitkä olivat klassisen version pääasialliset ongelmat, jotka saivat sinut kirjoittamaan teoksen uudelleen?
Joutsenlampi on luultavasti maailman tunnetuin ja tärkein baletti, mutta 2000-luku on auttamattomasti erilainen kuin aika, jolloin Tšaikovski sävelsi musiikkinsa tai Petipa loi oman koreografiansa. Taide, yhteiskunta ja elämäntavat ovat täysin erilaisia. Teatteri on elävä organismi, ei museo, ja siksi teatterin tulee seurata aikaansa ja yhteiskunnallisia muutoksia. Teatteri ei ole museomainen fossiili, tai sen ei ainakaan pitäisi olla.
Vaikka sanon näin, en silti ole sitä mieltä, että minun Joutsenlampeni ja sen klassinen versio olisivat vihollisia keskenään. Tiedämme, että ihmiset pitävät klassisesta baletista ja että sen esityksiin myydään paljon lippuja. Jos ohjausten taustalla olevat tarinat ovat tämän päivän näkökulmasta yhä loogisia, voimme tietysti ohjata niitä edelleen. Minusta tuntuu kuitenkin kummalliselta, että perinteisessä Joutsenlammessa on 24 tyllihameisiin pukeutunutta naista, joiden pitäisi olla joutsenia, ja että prinssi sitten vain rakastuu yhteen linnuista… Se ei ole vakuuttavaa, ja siksi halusin löytää tavan pysytellä jossain mielessä uskollisena klassiselle versiolle mutta tehdä se uskottavammalla tavalla.
Millainen Joutsenlammen ajanmukaistamisprosessi oli?
Yksi osa siitä oli liikekielen työstäminen, toinen osa taas oman tarinani kehitteleminen. Olen työssäni hyvin joustava, voin ohjata klassiseen tyyliin, voin työskennellä jopa draamanäyttelijöiden kanssa, mutta pääasiassa käytän aina nykyaikaista liikekieltä, joka pohjautuu klassisen baletin tekniikkoihin. Joitakin vuosia sitten ohjasin puhtaasti klassisen Pähkinänsärkijän, mutta Vanemuinen Romeo ja Julia oli taas jotakin siltä väliltä. Joutsenlammessa on klassisempia ja nykyaikaisempia osia. Pidän leikkimisestä näiden kahden tyylin kanssa ja niiden sekoittamisesta, sillä se saa aikaan mielenkiintoista dynamiikkaa.
Pyrin välttämään pinnallisia muutoksia. Tietysti vaikkapa Hamletin voi ohjata niin, että siinä on moottoripyöriä, ja joskus se onnistuukin, mutta se ei ole sisällöllinen muutos. Se, että sattumanvaraisia asioita jätetään pois ilman syytä, ei sovi minulle.
Teatteri etsii 2000-luvulla aina vain enemmän ilmaisukeinoja ja ideoiden symbiooseja, jotta se pystyisi puhuttelemaan nykypäivän ihmistä. Tarvitaanko nykyään lainkaan klassista balettia?
Joitakin vuosia sitten Boris Eifman kutsui minut ja joitakin muita koreografeja Pietariin pyöreän pöydän neuvotteluihin pohtimaan teemaa ”Klassinen baletti – teatteri vai museo?” Neuvottelut kestivät kaksi päivää, ja mihinkään lopputulokseen ei päästy! Eräässä mielessä se on tosiaan kuin museo, mutta siinä on myös tiettyä kauneutta. Meidän ei missään tapauksessa tule luopua klassisen baletin ohjaamisesta, sillä se on koko estetiikkamme perusta. Jotkut asiantuntijat ja historioitsijat sanoivat Pietarissa, että jos Petipa näkisi sen, mitä me nykyään kutsumme klassiseksi versioksi, hän ei tunnistaisi siitä juuri mitään. Mitä siinä tapauksessa edes tarkoittaa ”klassinen versio”?
Mistä sait inspiraatiota omaan Joutsenlammen versioosi?
Pandemian aikana suurin osa ohjausteni ensi-illoista peruttiin. Minulla oli todella paljon aikaa lukea ja miettiä, ja käytin tuon ajan tuleviin töihin valmistautumiseen. Joutsenlampi oli suuri kivi sydämelläni, ja oli vaikea löytää omaa tarinaani. Saadakseni inspiraatiota käännyin erilaisten lähteiden puoleen. Luin esimerkiksi satuja, joissa oli samankaltaista tematiikkaa. Kuuluisa tšekkiläinen satukirjailija Božena Němcová kirjoitti 1800-luvulla lumoavan tarinan kauniista nuoresta miehestä, joka muuttui joutseneksi. Tarinan tapahtumat ovat päinvastaiset kuin Joutsenlammessa, ja kiinnostuin siitä. Minulle oli tärkeää ymmärtää myös Joutsenlampeen liittyvää perimätietoa ja siksi perehdyin erilaisiin legendoihin ja kansantarinoihin, jotka liittyvät lintuihin. Selvisi, että linnut symboloivat siltaa maallisen ja henkisen maailman välillä, ja myös se, että joutsen itsessään on rakkauden symboli.
Kirjoitin muistiin erilaisia ajatuksia: yksi idea oli käyttää henkisen maailman kuvaamiseen peilejä, ja toinen idea puolestaan sai inspiraation Anna Pavlovalta! Kun Pavlova asui Lontoossa, hänellä oli oma puisto, jossa eli hänen joutsenensa, jonka nimi oli kai Patrick tai Steven tai jotain sen tapaista (joutsenen nimi oli Jack – toim.). Hetken ajattelinkin, että entäpä jos Anna Pavlova kertoisi tarinaa Tšaikovskin musiikin taustalla! Ymmärsin kuitenkin pian, että sillä tavalla käyttäisin väärin kahden fantastisen ihmisen elämää ja tuotantoa omien toiveideni toteuttamiseen, ja sitä en missään tapauksessa halunnut. Minun piti sittenkin keskittyä siihen, mikä oli minulle tärkeää: henkiseen maailmaan ja rakkauteen. Siitä päädyinkin ajatukseen, että siellä, missä on rakkautta, on myös kuolemaa, ja siihen pelkistyy itse asiassa koko taiteen olemus. Se ajatus alkoi itää päässäni ja sekoittui aiemmin luettuun.
Mitkä ovat sinun Joutsenlampesi keskeiset ideat?
Minua puhuttelee oppositioiden ja kontrastien arkkityyppi, ja se tulee esiin töissäni aina uudelleen. Analysoin prinssi Siegfriediä ja päätin aloittaa tarinani hänen syntymästään, jonka yhteydessä hänen äitinsä, eli kuningatar, kuolee. Elämänsä saatossa prinssi oppii tuntemaan äitinsä oman isänsä, kuninkaan välityksellä, ja koska prinssi ei ole saanut tuntea äidinrakkautta maallisessa maailmassa, hän etsii sitä nyt unistaan. Siinä tapahtuu siirtyminen mystiseen henkimaailmaan, jossa myös kuningattaren henki elää. Tämä etsintä opettaa prinssin jälleen rakastamaan. Tätä tarinaa voi toki lähestyä monella eri tavalla – onko kyseessä lopulta prinssin tarina vai sittenkin kuninkaan?
Minua ei kiinnostanut Odetten ja Rothbartin tarina, eli hyvän ja pahan taistelu. Ennemminkin on tärkeää, että joutsen symboloi rakkautta ja rakkaudella on aina kaksi puolta: ekstaasi ja riemu sekä suru ja kipu. Ja juuri se on hetki, jolloin valkoisesta joutsenesta tulee musta joutsen.
Oletko kyseenalaistanut omaa näkemystäsi ohjaamisen kuluessa?
Kysyn itseltäni koko ajan, olenko varma, että tiedän, mistä puhun. Enimmäkseen tiedän! Silti minun täytyy vakuuttua siitä, että olen itselleni rehellinen. Luotan omaan työprosessiini sataprosenttisesti, usein tietämättä tarkalleen miksi. Luultavasti kyse on vaistosta.
Kuinka yleisö voisi virittäytyä katsomaan ohjaustasi? Millaisia tunne-elämyksiä yleisö voi odottaa?
Tätä ohjausta tulee todennäköisesti katsomaan sellaisia ihmisiä, joilla on tiettyjä odotuksia nähdessään nimen Joutsenlampi. Jos he eivät tiputa odotuksiaan pois, he joutuvat menemään pettyneinä kotiin. En tuo lavalle mustavalkoista tarinaa, jonka yleisö voisi omaksua juuri sellaisena, kuin minä näen sen omassa päässäni. Ennemminkin herätän ohjauksellani kysymyksiä ja jätän asioita avoimeksi. Versioni liittyy ehdottomasti klassiseen Joutsenlampeen mutta eroaa siitä kuitenkin monella eri tavalla. Jos yleisö eläytyy tulkintaani, ohjaukseni voi kiihdyttää ja koskettaa.
Kun menet itse teatteriin katsomaan balettia tai tanssiesitystä, millaisia odotuksia sinulla on? Mikä sinua kiinnostaa baletissa tai tanssiteatterissa?
Jumaloin – hyvässä mielessä – kateutta siitä, että joku on tuonut lavalle jotakin, johon minä en kykene. Se on kaikkein paras tunne, mutta sitä ei tapahdu usein. Olen kokenut sen sekä draamateatterissa että musiikki- ja tanssiteatterissa. Baletti ja ooppera kuuluvat teatteritaiteeseen yhtä lailla kuin draamateatteri, ja ilmaisutavoista huolimatta meidän tulee tavoitella vain parasta teatteria.
Kaikkein tärkeintä taiteilijana taitaa kuitenkin olla vilpittömänä pysyminen. Nautin rationaalisuuden, tunnepitoisuuden ja rohkeuden tasapainosta.
Olen nähnyt paljon mielenkiintoisia ohjauksia, joissa tanssii ammattitanssijoita tai näyttelee upeita näyttelijöitä ja joissa lavalle on tuotu paljon mielenkiintoisia ideoita, mutta ohjaus on kokonaisuutena sisällötön. Se saa aikaan myös minussa katsojana tyhjän tunteen. Olen sekä ohjaajana että katsojana melko joustava, mutta mennessäni katsomaan tanssiteatteria pyrin välttämään klassisia versioita. Esimerkiksi Prinsessa Ruusunen -baletti on minulla täysin päässäni ja sen katsominen uudelleen ei anna minulle ihmisenä mitään uutta. Koska en kuitenkaan ole saanut käydä teatterissa puoleentoista vuoteen, nyt lähtisin ilolla katsomaan vaikka myös Prinsessa Ruususta!
Vanemuine on Viron vanhin ja ainoa kolmen tyylilajin teatteri. Artikkeli ilmestyi Vanemuine-teatterin RAMP-kausijulkaisussa.